Lueskelin eilen taas läpi tekstareita ja meilejä joita itsemurhan tehnyt kaverini oli kirjoitellut joskus. En vaan jostain syystä pysty vielä poistamaan niitä. Mutta nyt jo hymyilin osalle niistä, kyynelten läpi, mutta kuitenkin. Ja kyllä minä ne poistan puhelimesta ja sähköpostista sitten kun aika on kypsä sille. Miksiköhän muuten jonkun kuolleen ihmisen numeron poistaminen puhelimesta on niin kamalan vaikeaa? Se tekee siitä koko jutusta niin konkreettisen lopullista... Typerää.

Yksi tuttava soitti pääsiäisenä pitkästä aikaa, ollaan itseasiassa nähty viime kesänä viimeksi! Hän pahoitteli ettei ole pitänyt yhteyttä ja kertoi syynkin, kova ja pitkään vaivannut yskä paljastui keuhkosyöväksi. Eikä toivoa parantumisesta. Syöpää saatetaan pystyä hidastamaan ja elinaikaa pidentämään, mutta lopulta se tappaa. Ehkä vuoden päästä, tai kahden, tuurilla hän voi olla hengissä jopa vielä viiden vuoden päästäkin, mutta tulee kuitenkin kuolemaan siihen. Oli peloissaan ja katui jokaista vedettyä röökiä ja jokaista juotua viinapulloa.Puhelun päätteeksi hän lupasi yrittää tulla vielä käymään kylässä.

Öh. Olin kuin puulla päähän lyöty. Noinkohan mullekin käy? Miten tuollaisen tiedon kanssa voi elää enää? Huh. Mitä syöpään kuolevan ihmisen kanssa jutellaan kahvikupin ääressä? Tuntuu vaivaannuttavalta nyt jo, vaikken edes tiedä nähdäänkö enää.

Mitenköhän sitä itse käsittelisi tuollaista tietoa? 

En uskonut eläväni edes kolmekymppiseksi, nyt en usko että täytän koskaan neljääkymmentä. Olen varma, että kuolen johonkin syöpään sitä ennen tai saan slaagin tai ehkä joku suoni katkeaa päästä. Jotain kuitenkin. Tätä hulivilielämää on vietetty jo niin kauan, että kunnon on pakko pettää piakkoin. Välttelen lääkäreitä enkä huolehdi kunnostani yhtään. Ja silti itsetuhoisesti jatkan samaa linjaa eteenpäin, että ihan sama. Maailmankaikkeuden mittakaavassa ei vitunkaan väliä. Onhan tässä sitäpaitsi nyt bailattu menemään holtittomasti jo jumalauta about 15 vuotta. Ei paha. Kait se alkaa jo näkyä ulospäinkin, mutta ei kiinnosta, edelleenkään.

Mietin vaan, että tuleekohan mustakin tuollanen kun The End on edessä, yritetään paniikissa rimpuilla vastaan, kadutaan kaikkea ja uikutetaan epätoivoisesti että "Ei vielä, ei nyt vielä, mä lupaan tehdä toisin vastedes!"

En usko että elämällä on mitään hienompaa ja suurempaa tarkoitusta ja kuolema on vaan loppu kaikelle. Ihan kun sinua ei edes olisi koskaan ollut olemassa.

Ja pessimisti ei koskaan pety.