Yritin, edes jotain. Hakea uutta työpaikkaa, ongelma tuntuu vain olevan, no, minä. Onko kolmevitonen jo liian vanha? Vai onko suurin ongelma totaalinen koulutuksen puute, tiedä häntä. Vai onnettomat hakemusräpellykseni? Työhistoriaa sentään löytyy aika kivasti, toki vuoden mittaisia työttömyyspätkiä kolme kappaletta, mutta olen silti edes tehnyt jotain. Tämä on nyt kolmas tehdastyö missä minulla on usean vuoden työsuhde takana, mutta työilmapiiri on niin vituillaan että kohta hajoaa pää. Aamusta iltaan vituttaa ja jo perjantaina alkaa vituttaa seuraava maanantai. 

Verojututkin sain perseiltyä taas tapani mukaan, tuli vähän kiire tilata uutta verokorttia ja sieltähän lämähti loppuvuodeksi kerrassaan mainio prosentti. Niin mainio, että en takuulla saa sitä hiton autonromua tänä vuonna kuntoon, kun tilistä ei paljoa jää pakollisten laskujen jälkeen käteen. 

Yritin myös pienimuotoista tupakkalakkoa ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni. Kaksi päivää sekin kesti. Olisi voinut mennä pitempäänkin, mutten halunnut hampaat irvessä alkaa lakkoilemaan, lähinnä halusin tietää mitä tapahtuu kun on muutaman päivän polttamatta. Sunnuntai kului muutenkin lievässä krapulassa, joten silloin röökiä ei tehnyt edes mieli, maanantaina olin ensimmäistä kertaa töissä polttamatta, meni aika helposti sekin. Sitten kun aloin vain miettiä röökiä, enkä saanut ajatusta siitä irti, menin savuille. Mitä tupakan vierotusoireisiin muuten edes kuuluu?? Hikoilin meinaan kuin pieni sika. Maanantaiaamuna heräsin ihan hiessä ja hikoilu jatkui vielä töissäkin. Päätä särki koko päivän ja mitä enemmän kello tuli, sen levottomammaksi muutuin. Ehkä voisin seuraavaksi kokeilla jotain Nicorettea..?

Ja sitten päästiin jännän äärelle. Perjantaina saunoessa isäntä huomasi selässäni luomen. Ja jumalauta miten se luomi kutiseekaan! On kai se ollut siitä jo jonkin aikaa, oikeastaan aika kauan, tosin ennen se oli vain pieni punainen näppylä, nyt kutiava röpöläinen vittusaatana. Vaati parin päivän miettimisen ja tämän päivän tuskailun sen kutinan kanssa, että nyt päätin soittaa heti huomenna terveyskeskukseen, olen saanut jo lietsottua itseni siihen mielentilaan, että se perkeleen paskanäppy koituu kohtaloksi. Mitä vetoa että voitin näissä arpajaisissa melanooman?

Hirvittää vaan se tuleva lääkärikäynti, olen yrittänyt vältellä kaikkia tuollaisia tilanteita. Paidan riisuminen, nääs. Ihan järkyttävä ajatuskin, että joutuu ottamaan paidan pois ja joku tuntematon näkee olkavarsien viiltelyarvet, niitä meinaan on ihan jokunen olkapäästä kyynerpäähän asti molemmin puolin. Siis vanhoja arpia. Yksi on vielä punoittava, tuli vähän flipattua viime juhannuksena ja kokemuksesta tiedän että sen vekin muuttuminen valkoiseksi voi viedä vuodenkin. Tosi, tosi kiusallista siis. Sitä nyt tällä hetkellä eniten jännitän koko jutussa.

Kylläpä hermostuttaa!